Future Design Lab: Pohdintoja muotoilullisesta ja taiteellisesta ajattelusta

Liittyen tulevaan vierailuuni Iceland Academy of the Artsissa, minulle esitettiin pyyntö puhua opiskelijoille muotoiluajattelun eduista taiteen opetuksessa (give a lecture for my students on the benefits on design thinking in art education). Hetken nieleskeltyäni aloin miettiä asiaa: onko muotoilijoiden ajattelutapa vierasta taiteilijoille tai miten se taiteellisesta ajattelusta kenties eroaa? En ole varmistanut, tarkoitettiinko pyynnössä ns. fine artsia vai sellaista artsia, joka Iceland Academy of the Artsissa sisältää myös muotoilun. Ajattelin kuitenkin, että koska muotoilijoille muotoilullisen ajattelutavan avaamisen ja tietoisuuteen saattamisen merkitys on itsestään selvää, pyynnössä on kyse muotoilullisen ajattelun mahdollisista eduista muussa taiteen opetuksessa.

Ennen kuin haasteeseen voi mitenkään vastata, pitää molemmat ajattelutavat jotenkin määritellä. Muotoiluajattelusta, suunnitteluajattelusta tai design thinkingistä on viime vuosina puhuttu ja kirjoitettu paljon, mutta yksinkertaistan ajattelutavan määritelmäksi: empaattinen, holistinen ja luova. Empaattisuus on suunnittelun kohteita, käyttäjiä, huomioivaa, suunnitteluun mukaan ottavaa ja lopulta ehkä ymmärtävääkin suunnittelua. Holistisuus on läheltä ja kaukaa tarkastelua, ajan ilmiöiden ja kokonaisuuksien näkemistä ja yksityiskohtien kautta kokonaisuuksien tekemistä. Luovuus on kykyä yllättää (käyttäjä) iloisesti yhdistelemällä jatkuvasti muuttuvasta kokonaisuudesta löytyviä asioita (jatkuvasti muuttuviin) olosuhteisiin vastaavasti ja täten kokonaisuutta ainakin hetkellisesti eheyttävästi.

Mutta voiko tai ainakaan, voinko, alkaa määritellä taiteellista ajattelua? Koetan omasta muotoilijan näkökulmasta sovitella em. määrittelyni ominaisuuksia Taiteelliseen ajattelutapaan: Empaattisuus voisi olla taiteen kokijoita intuition ja havainnoinnin kautta ymmärtävää, huomioivaa, muttei välttämättä huomioon ottavaa, ja lopulta kuitenkin yllättävää taiteilua. Holistisuus on maailmaa ja sen jatkuvan muutoksen kokemista ja ajan ilmiöiden tulkintaa ja niihin kantaa ottamista oman taiteilijuuden kautta. Luovuus on kykyä osua yllättävästi ja silittelemättä ajan sirpaleita yhdistelemällä. Tiedän, etteivät nuo määritelmäni määrittele kumpaakaan asiaa kovin pitkälle, etenkään taidetta, mutta toimivat ainakin jonkinlaisina välineinä muotoilun ja taiteen välisien erojen ja yhtäläisyyksien tarkastelussa.

Koetan vielä kytkeä yhteen:
Empatia: Muotoilijaa empatia ohjaa erilaisten menetelmien kautta ymmärrettäviin ja iloakin tuottaviin sekä yhteisön toiminnan sujuvuutta edistäviin ratkaisuihin. Taiteilijaa empatia voi ohjata toisaalta miellyttämiseen, mutta ehkä vielä enemmän herättämiseen nukuttamisen sijaan. Tietoista kohderyhmäajattelua – muotoilun käyttäjät, taiteen kokijat – lienee enemmän muotoilun puolella, vai?
Holistisuus: Muotoilijan on aina astuttava ulos omasta itsestä, asioita suunnitellaan aina muille, vaikka ehkä myös itselle, joten omaan maailmaan ei voi jäädä suunnittelemaan. Toisaalta myös muotoilijan tuotos on aina jonkinlainen suodatus muotoilijan läpi, mutta yhä harvemmin vain yhden muotoilijan tai vain muotoilijan. Voin olla väärässä tai yleistää epäreilusti väittäessäni, että taiteilija tekee ensin itselle. Rohkenen kuitenkin väittää, että taiteilijalla asiat (aika, ympäröivä maailma, ihmiset) suodattuvat muotoilijaa enemmän oman sisäisen maailman lävitse ja heijastelee sieltä jotain yleismaailmallisesti. Onnistuessaan myös muut taiteen kokijat kuin taiteilija itse kokevat – eheytyvät, inspiroituvat ja saavat eväitä nähdä toisin.
Luovuus ohjaa näkemään, kokemaan ja tekemään uudella tavalla, että tuottaisi iloa ja sujuvuutta, ja että herättäisi näkemään kokonaisuuden ja yksityiskohdat niin ympärillään kuin itsessäänkin.

Onko muotoilullisen ajattelutavan ja taiteellisen ajattelutavan välillä siis sellaista eroa, että muotoilullisen ajattelutavan voisi tuovan jotain iloa tai etua taiteen opetukseen? Tai toisiko se etua olennaisten erojenkaan myötä? Tässä ajaudun taas melko sameille vesille, koska en tunne riittävästi taiteen opetuksen sisältöjä. Tämän myöntäen voin kuitenkin pohdiskella, että empatian osalta muotoilulliseen ajatteluun liittyvillä käyttäjäkeskeisyyden keinoilla, esimerkiksi erilaisilla osallistamisen menetelmillä voisi olla käyttöä molemmilla puolilla – ja koska epäilemättä käytössä onkin, näitä menetelmiä ja niiden erilaisia käyttötapoja täytyisi enemmän jakaa ja käyttää myös yhdessä. Näin osallistavuuden ja yhteisöllisyyden synnyttämiä yksityisiä ja yhteisiä oivalluksia voisi hyödyntää niin muotoilun kuin taiteenkin näkökulmista entistä parempien paikallisten ja globaalien yhteisöjen luomisessa.
Holistisuuden tavoitteeseen liittyen myös erilaiset havainnoinnin ja ennen kaikkea havaitsemisen menetelmät ovat muotoilussa tärkeitä nykyhetken ja tulevaisuuden mahdollisuuksien luotaamiseksi. Herkkyyttä nähdä ja kokea tarvitaan molemmilla aloilla, mutta taiteilijalla löytyy ehkä vielä luontaisemmin kykyä aistia ja nähdä näkymättömissäkin olevaa. Luovan ideoinnin menetelmiä käytetään molemmissa varmasti, mutta ovatko ne niitä samoja? Eroja voi löytyä siitä, että muotoilussa koko ajan enemmän myös luovan työn vaihetta tehdään yhdessä useiden muotoilijoiden tai muidenkin ammattilaisten kesken ja taiteessa ohjakset ajatuksien tuottamisessa ovat selkeämmin yhdellä, vaikka toteutuksessa olisikin erilaisia osaajia tai apulaisia mukana. Toisaalta molemmissa tarvitaan johtajaa, joka pystyy saamaan kaikki osallistujat mukaan pyrkimään kohti yhteistä visiota. Tässä voisi olla muotoilussa, muotoilujohtamisessa ja johtamisessa yleensäkin oppimista taiteen aloilta: miten orkesterin johtaja tai elokuva- ja teatteriohjaaja saavat yksilöiden luovat voimat maksimaalisesti hyödynnettyä ensin yhteiseksi ja sitten yhteisesti koettavaan teokseen?

Sanomattakin on selvää, että empaattisuus, holistisuus ja luovuus eivät ole erillisiä ilmiöitä, vaan tukevat toisiaan päällekkäisissä ajattelun ja tekemisen prosesseissa. Jatkan pohdintaa aiheesta ja kenties kirjoittamistakin myöhemmin lisää.